unohtaisiko pelätä tulla unohdetuksi

Se on minussa ja jonakin aamuna se katoaa huuliksi huuliasi vasten

(ainakin niin voi toivoa, niinhän)

kulkee vartalon vierellä, ei kosketa ihan

nojaa hiljaa ajatustasi vasten

katsein se tunnistaa sinut

läheltä lähemmäs

sylissään pieni turva

hiipii aallot kuiskaten

Niittyjen alla varjojen valot, haudattuna onnelisten loppujen valtakuntaan. Poltettu sade vasten ihoa, pistelee varpailla se, joka on kohdattu paikoillaan (ei se tee kipeää)

Hän sitoi kätensä haaveitten laivaan, mutta ei kuitenkaan anna sen kuljettaa

Sinä luotat, sinä luotat niin paljon että lopulta hukut siihen (vaikka enhän minä niin toivoisi, enhän)

Älä anna niitten hämätä, siivekkäiden.

Älä ainakaan hetkestä ikuisuuteen (minä elän siinä edelleen)

Mutta rakastan niitä niin paljon

etten enää pysty luopumaan