se tuntuu kuin tunne

Lumiaskeleet peittyneinä lumienkelten helmoihin
kietoutunut kaupunki sylissäni
hiutaleina hiuksissa
aikaa.

Minä olen kävellyt miljoonat tunnit

mutta tanssinut tuplasti enemmän

kaikki oli minussa
ja minä olin kuunnellut
loppuja hitaasti
lähtövalmiina
ennen kuin mikään oli ehtinyt alkaakkaan.

arvaamatta

Jokainen liike kehossani
muuttuu suuremmaksi

mutta sydän hidastuu.

ehkä tarvitsisin uusia lääkkeitä
suurina annoksina
värikkäissä rasioissa

hengitä

Kasvosi ovat sumulle sidotut

käsissäsi voima

joka jatkaa pienten katujen suojassa lantiolle

kuvioita iholleni

niitä tarvitsen.

Pölyiset askeleet huoneesi ovelta

päättyvät sinne minne sinä tahdot

minne minä seurasin.

sanojasi vailla

Minä etsin niin kaukaa kuin jalkani kantavat

ja vielä kauempaakin.

Nyt minun maailmani sanat huutavat

kuin murtuneina tuulessa

tien toisella puolella

aidan oikeassa laidassa.

Piiritettyinä ajatuksieni karusellissä

ilman kauniita valoja,

mutta jalkani kantaisivat vielä

seuraavaan aamuun

kuitenkin ilman sinua.

Enkä minä puhu rakkaudesta

enkä tunteesta

vaan siitä mitä tapahtui

ilman tunnetta

jonka tunnen ehkä jo huomenna

teen sen kuiskaten

Kylmä viima tukehtui luihini asti

ja hengittämällä pääsin eteenpäin

vaikka se sattui koko kehossa

Hivuttauduin irti tähdistä

sillä aurinko paistoi kasvoilleni salin suuresta ikkunasta

Chassé 

Plié 

Développé

Silmäni avasin

pyörin paikallani

enää en kaadu

olen vaikka perhonen

hymystä toiseen hymyyn (ja ne ovat valhetta)

Vaikka sanottaisiinkin


vain hiljaa kuiskaten


niin se särkyisi,


se pieni kaunis maailma

kun myös hämärä puettiin kankaaseen

Kuulla henkäys selällä, huokua kyyneliä ja tuntea niitten kosketus, ehkä antaa ne hänelle.
Vaikka hänellä on paljon sitä vastaan ja ei mitään ja minulla vain sanoja (sanoja toisensa jälkeen) joskus ei niitäkään ja onhan minulla myös taivas, jota kuitenkaan ei voi avata.
Ei, älä huoli, ei hän huoli, sillä olen tottunut olemaan lukittuna tänne. Itseeni, koska se kaikki on niin katoavaa (ja niin minun hengityksenikin)
Siitä ei ole enää kenellekkään antaa, sillä ei edes itselleni.

Ei ei ei

hän huusi ja katosi

tyhjä tie, kaikki eivät lähteneet

Joskus lattiani alta koputtavia

käsiä kietoutumassa nilkkoihini

ne tahtovat minun vajoavan

heidän kanssaan sinne

vaiti ikkunan taakse

ei ikkunoita lainkaan.

Mutta minusta siiviksi vierellesi

koska minussa kaipausta hetkiin

jolloin aika ei kuitenkaan pysähdy

silloin kun näen sinusta

seuraavan runoni

eikä käsiini ole tahrittu

mustekynällä kirjaimia

unohtaisiko pelätä tulla unohdetuksi

Se on minussa ja jonakin aamuna se katoaa huuliksi huuliasi vasten

(ainakin niin voi toivoa, niinhän)

kulkee vartalon vierellä, ei kosketa ihan

nojaa hiljaa ajatustasi vasten

katsein se tunnistaa sinut

läheltä lähemmäs

sylissään pieni turva

hiipii aallot kuiskaten

Niittyjen alla varjojen valot, haudattuna onnelisten loppujen valtakuntaan. Poltettu sade vasten ihoa, pistelee varpailla se, joka on kohdattu paikoillaan (ei se tee kipeää)

Hän sitoi kätensä haaveitten laivaan, mutta ei kuitenkaan anna sen kuljettaa

Sinä luotat, sinä luotat niin paljon että lopulta hukut siihen (vaikka enhän minä niin toivoisi, enhän)

Älä anna niitten hämätä, siivekkäiden.

Älä ainakaan hetkestä ikuisuuteen (minä elän siinä edelleen)

Mutta rakastan niitä niin paljon

etten enää pysty luopumaan

löytäjä saa pitää

Älä mene

minä pyysin

keuhkoissani tyhjää

aamulla hänen

särkynyt helmansa

oli sänkyni päädyssä

ja heräsin huutoon ilman aurinkoa

ja vain koska se on ikävä

ja epätäydellinen

se on aitoa

sinä jäät hetkeksi vain (sellaisena)

Hänen äänensä oli tyhjä, minun äänessäni vävähteitä tulevista eilisistä jotka ovat edelleen liian lähellä (ehkä hän olisi minulle sanonut menneeni jälleen lankaan, kuinka minä en ymmärrä sitä mitä oli vielä eilen, sitä mitä ei ole enää tänään) minä painauduin vasten maalattua seinää, se alempi osa maalattiin yli kymmenen vuotta sitten.

Hengitin sisääni kuihtunutta

sellaista jota yritettiin 

leikata pienemmäksi

kun juostiin kilpaa sormenpäillä

silloin vielä toisiamme kiedottiin

enää sitä en tarvitse

et ehkä sinäkään

hauraat sen kasvot iltaisin

Hän laskee hiuksiaan ääneen, erottelee hiljaa toisistaan, kertoen samalla tarinoita joita kukaan ei ole ennen kertonut.
Hän kertoo taivaankappaleitten kaiuista, jotka riittävät täyttämään metsikön takana olevien lasten valtakunnan. Niitten kahlitut katseet ja kuluvat minuutit, omien luitten tilalla olevat lintujen luut. Raskaita höyheniä keinujen peittona (niitten takana olevat olemattomat seinät, valkoisilla valheilla täytetty huone) siellä ne leikkivät, leikkivät ja piilottavat kielletyt hameidensa taskuihin. Turvassa.

Hän kulkee polkuja takaperin, eteenpäin vaikka aikoja sitten olisi pitänyt kääntyä vasemmalle. Tai oikealle, ei hän enää muista. Hän tietää, että minä muistan sen viimeisen illan jolloin katoaa tarina (jolla ei ole sanoja) jonka minä vielä joskus haluan kertoa.
Silloin, kun kuiskataan hiljaa toisen korvaan minä en enää pelkää.

sen näkee hänen silmistään

taidan rakastaa sinua niin

lupasin palata niiden sanojen mukana

Kuin se kaikki olisi ollut vain unta

jonka sivut loppuivat kesken

vaikka pieni kosketus olikin vielä iholla

ja väsynyt kahteen peittoon kietoutuneena

minä palasin takaisin kotiin

vajoan läpi kylmää lattiaa

enkä yritä saada kiinni

välillä hetki onnellinen

Jos kasvot oli koristettu musteella

ja niissä maailmoja joita ei oltu tarkoitettu näkemään

ja katseita katsomassa polvillaan

sävytettyinä kalpeilla huulilla

Oli tyhjää täydessä huoneessa

oli punaisia hiuksia valkealla

ajatuksia kämmeniin suljettuina

ja tytöllä säihkyvät silmät

kuiskailevan apua minusta (minä)

mutta ei tänään

ei vielä tänään