Minun laukussani elää suruhelmiä, sellaisia pieniä kulmikkaita.
Aina pimeän tullen ne ovat hetkellisiä aurinkoja, ne pistelee poskilla, laskeutuu hartioille.
Ne eivät nukahda (eivät) vaikka niitä väsyttäisi, ne kipein sormin käsieni sulaessa sudenkorentojen liikkeitä muistelee.
Eivät he itke kanssani, vaikka mieleeni ei mahtuisi enää yhtään enempää. Hymyilee ne, kun aika ei aukene valtamerelle käsieni ympärillä.
Ne ovat täynnä täydellisen sidottuja hiljaisuuksia, välillä koristamassa lattiaa.
Silloin sydän ei ole kiveä, vaan näkyjen tyttö laulamassa lumimyrskyille.
(rakas älä nukahda vielä)
ehkä joskus karkaavat ja jää vain lumimyrsky.
VastaaPoistaNe tekevät elämästä elämän. Tavallisen.
VastaaPoistaKauniita sanoja,
kaunis kuva.